Olipa kerran kuningas, joka tahtoi laajentaa pikkuruista valtakuntaansa. Hän lähetti edustajansa leikkaamaan itselleen siivua suurenmoiseksi afrikkalaiseksi kakuksi luonnehtimastaan mantereesta. Kongo-joen alueista syntyi Belgian kuningas Leopold II:n yksityinen aarreaitta. Vuosikausia sademetsiä ja jokisuistoja kuninkaan palkkalistoilla tarponut lehtimies Henry Morgan Stanley puolestaan julkaisi laajoja kuvauksia retkistään. Näin piirtyi edelleen elävä kuva villistä ja vaarallisesta mantereesta, jota Euroopan vallat viipaloivat siirtomaiksi kristinuskon, sivistyksen ja kaupan kolmi-yhteyden nimiin.

Kongo keksittiin juuri parahiksi täyttämään auton, polkupyörän ja liukuhihnan synnyttämä kumin tarve. Leopoldin edustajat hallinnoivat maassa poikkeuksellisen väkivaltaisesti. Paikalliset pantiin pakkotyöhön kuminjuoksuttajiksi. Liian pienistä saaliista rangaistiin esimerkiksi käsiä irti leikkaamalla.

On arvioitu, että Kongon vapaavaltiossa (1877–1908) ja sitä seuranneessa Belgian Kongossa (1908–1960) kuoli epäinhimillisissä olosuhteissa viisi miljoonaa ihmistä.

Runsaat luonnonvarat koituivat siirtomaa-aikaan monen muunkin Afrikan alueen tuhoksi, mutta vasta paljon myöhemmin alettiin puhua resurssikirouksesta.

Millainen tarina se on?

***

Resurssikirouksella tarkoitetaan tilannetta, jossa luonnonvarat kääntyvät niistä vauraan maan tappioksi.

Taloustieteilijät selittävät paradoksaalista ilmiötä muun muassa niin sanotulla Hollannin taudilla. Se puhkesi ensimmäisen kerran, kun Pohjanmerestä löydettiin maakaasua 1970-luvun lopussa. Hollantiin kaasun viennistä tulvehtivat tulot nostivat valuutan arvoa ja kotimaista inflaatiota, jolloin muiden tuotteiden vienti tyrehtyi. Tämä johti työttömyyteen, eikä luonnonvarasektorikaan juuri työllistänyt uusia ihmisiä vaan Alankomaiden talous rapautui.

Hollanti selvisi taudistaan, mutta monelle Afrikan maalle resurssit näyttävät koituneen jatkuvaksi kiroukseksi. Resurssikirous tuntuu kuitenkin riisutuimmassa muodossaan kovin yksinkertaistavalta tavalta selittää luonnonvaroiltaan rikkaiden kehittyvien maiden ongelmia. Se typistää talouden yhteiskunnallisesta ja poliittisesta todellisuudesta irralliseksi historiattomaksi yksiköksi. Unohtuu, että monet luonnonvaroiltaan rikkaat maat ovat entisiä siirtomaita, jotka kärsivät demokraattisen perinteen puutteesta, huonosta ja itsevaltaisesta hallinnosta, heikoista instituutioista, korruptiosta ja konflikteista.

Myös Afrikkaan erikoistunut taloustutkija Paul Collier ymmärtää resurssikirouksen talous edellä, mutta hänen kehikkonsa on laaja. Hän kirjoittaa The Bottom Billion-kirjassaan resurssiloukusta yhtenä neljästä kehitysloukusta. Collierin arvion mukaan noin 30 prosenttia maapallon miljardista köyhimmästä ihmisestä asuu resurssiloukkoon pudonneessa maassa. Niistä monia vaivaavat myös kolme muuta kehitysloukkua eli konfliktiloukku, huonon hallinnon loukku sekä huonot naapurimaat yhdessä vesiteiden puuttumisen kanssa.

Kehitysapu voi Collierin mukaan toimia resurssin tavoin ja aiheuttaa huonon hallinnon maassa muun muassa sen, ettei valtaapitävien tarvitse kerätä verovaroja kansalaisten tarpeisiin.

Mutta palataan hetkeksi hieman konkreettisempaan kertomukseen. Mennään takaisin Kongoon ja siirtomaatarinaan.

***

Kongo on yksi maailman resurssirikkaimmista maista ja sen asukkaat kuuluvat maailman köyhimpiin. Viisi vuotta itsenäistymisen (1960) jälkeen vallan kaappasi Mobuto Sese Seko. Hän risti valtakuntansa Zaireksi ja johti sitä kolmisenkymmentä vuotta. Sese Sekolta menivät omat ja valtion varat hieman sekaisin. Ministerinsä itsevaltias piti tyytyväisinä antamalla heidän kerätä veroja omiin tarpeisiinsa, ja kun armeija protestoi maksamatta jääneitä palkkojaan, Sese Seko lähetti sotilaansa ryöstöretkille kansan pariin.

Afrikkaan erikoistunut brittijournalisti, Royal African Societyn johtaja Richard Dowden kuvaa Africa-kirjassaan, kuinka länsimaisten yhtiöiden edustajat jonottivat Kinshasassa pullottavine salkkuineen kaivoslupia myöntävän ministerin puheille.

Kylmä sota piti Afrikkaa hyppysissään kuin siirtomaavalta aikanaan. Mobutolla oli takanaan Yhdysvaltojen, Ranskan ja Belgian tuki.

Diktaattorin vallasta syöksemisen jälkeen vuonna 1997 Zaire muuttui Kongon Demokraattiseksi Tasavallaksi. Maassa käytiin kaksi sotaa, joihin osallistui kymmenkunta Kongon luonnonvaroja himoitsevaa naapurimaata, ja luonnonvaroilla sotaa myös rahoitettiin. Dowdenin mukaan sotapäälliköksi ylsi kuka hyvänsä, jolla oli ase, matkapuhelin ja kaistale maata pienkoneen laskeutua.

Sotien seurauksina kuoli arviolta viisi miljoonaa ihmistä. Monikansalliset yhtiöt jatkoivat kaiken aikaa luonnonvarojen pumppaamista itselleen.

Kongolla oli käynyt harvinaisen huono mäihä. Sieltä löytyi kumia juuri kun maailma sitä himoitsi, ja nyt taisteltiin muun muassa koltaanista kännykkäteollisuuden tarpeisiin.

***

Minusta resurssikirouksen käsite on vähän hankala, kun se väittää että ongelma on resursseissa, eikä niissä instituutioissa ja siinä politiikassa, joilla resursseja kontrolloidaan”, norjalainen Morten Bøås kirjoittaa vastaukseksi sähköpostitse lähettämääni kysymykseen. Hän on tutkinut Sierra Leonea ja maan timanttityöläisiä.

Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä maista, eikä sitä Bøåsin mielestä kannata selittää resurssikirouksella. Britannian entinen siirtomaa on surkeassa jamassa, koska se ei ole saanut tilaisuutta kehittyä omaehtoisesti vaan huono hallinto, korruptio ja laiminlyönnit ovat jatkuneet kautta maan historian.

Jos on pakko puhua resurssikirouksesta, Bøås ymmärtää sen mieluiten tilaksi, jossa luonnonvaroja käytetään poliittisen aseman ja etuisuuksien säilyttämiseen sen sijaan, että satsattaisiin tasa-arvoiseen kehitykseen.

Siirtomaavalta näyttelee tärkeää roolia myös tarinassa Sierra Leonen resursseista. Brittiläisellä yhtiöllä oli yksinoikeus maasta 1930-luvulla löytyneisiin timanttialueisiin. Yhtiö kontrolloi työntekijöitään äärimmäisen tiukasti, mikä johti kapinoihin. Sierraleonelaiset saivat luvan timanttien keräämiseen vuonna 1955, mutta eliitti kahmi kalliit lisenssit. 1990-luvun alussa maassa puhkesi sisällissota.

Bøås huomauttaa, ettei sisällissota alkanut timanteista vaan kansannousuna poliittista ja taloudellista eliittiä vastaan. Sodankäyntiä alettiin rahoittaa niin sanotuilla veritimanteilla vasta useita vuosia sodan puhkeamisen jälkeen. Koko konfliktitimantin käsite ei erityisemmin innosta tutkijaa, ja hän suhtautuu skeptisesti Kimberleyn prosessin kaltaisiin sertifiointijärjestelmiin, jotka kieltävät konfliktialueilta tulevien timanttien myynnin. Ne sanelevat korkeaotsaisia periaatteita, jotka ehkä entisestään huonontavat paikallisten ihmisten elämää.

Bøås muistuttaa, että monet Sierra Leonen timanttityöläisistä ovat tavallisia köyhiä poikia, jotka istuisivat koulunpenkillä mikäli heillä olisi siihen varaa. Nyt he siivilöivät soran seasta timantteja ja kertovat tarinaa, jonka mukaan maa piilottaa sisäänsä timantin heistä jokaista varten. Jonain päivänä omistajansa nimellä varustettu aarre nousee maanpintaan ja palkitsee raatajan.

***

Myös Norjan hyvinvointi perustuu luonnonvaroille, mutta maasta ei kerrota resurssikirouksen vaan viisaan valtion tarinaa. Sanotaan, että Norja on välttänyt resurssikirouksen investoimalla öljystä saamansa varat pitkäjänteisesti.

Uskoisin, että merkitystä on myös Norjan vakaalla demokratialla.

Botswana on Afrikan Norja. Sielläkin oli hyvä hallinto jo kun suuret timanttiesiintymät löytyivät.

Pienellä ja etnisesti melko yhtenäisellä maalla on ollut monenlaista onnea. Kun Botswana itsenäistyi Britannian siirtomaa-vallasta vuonna 1966, se kuului maailman köyhimpiin maihin. Talous perustui karjan-kasvatukselle ja pienviljelylle. Bruttokansatuote oli vajaat 80 dollaria henkeä kohden, nyt se on yli 13 000 dollaria.

Botswanan eliitit tunsivat toisensa koulu- ja opiskeluajoilta, joten heidän oli luontevaa tehdä pitkäjänteistä poliittista yhteistyötä ja rakentaa kaikki ryhmittymät sisäänsä sulkeva demokraattinen hallinto ja valtio. Kun timantti-esiintymät löydettiin vain vuosi itsenäistymisen jälkeen, kukaan ei saanut tilaisuutta kähmiä vaan eri osapuolet neuvottelivat koko maalle edulliset sopimukset De Beers -yhtiön kanssa.

Kaivosten tuotto jaetaan jotakuinkin puoliksi valtion ja De Beersin kesken. Botswana on rakentanut timanttien tuotolla muun muassa toimivan koululaitoksen ja terveydenhuollon. Maan vakaat olot puolestaan ovat houkutelleet De Beersin investoimaan esimerkiksi Botswanan maanteihin, ja parhaillaan yhtiö on siirtämässä raakatimanttien jalostuksen Lontoosta Gaboroneen.

***

Entä minkälainen tarina auttaisi perustamaan lisää botswanoita ja norjia tälle planeetalle?

Resurssien kurimuksessa sinnittelevissä maissa on paljon piilevää vastarintaa huonoa hallintoa kohtaan, mutta sitä on vaikea muuttaa tehokkaaksi painostukseksi ilman resurssitalouden yhteisiä pelisääntöjä.

Paul Collier penää maailmanlaajuista peruskirjaa, jotta yhtiöt eivät voisi enää neuvotella itselleen ja lahjomilleen poliitikoille tuottoisia sopimuksia, jotka jättävät tavalliset kansalaiset rutiköyhiksi.

Toistaiseksi on olemassa EITI-aloite (Extractive Industries Transparency Initiative), johon maat voivat halutessaan liittyä. Näin tehdessään valtiot sitoutuvat kertomaan, mitä etuisuuksia ne kaivos-, öljy- ja kaasuyhtiöiltä saavat, ja niissä toimivien yhtiöiden on ilmoitettava julkisesti maksamansa maksut. Collier laajentaisi läpinäkyväisyysaloitetta muun muassa velvoittamalla monikansalliset yhtiöt kantamaan raaka-aineiden hintojen heilahteluun liittyvät riskit. Nykyisellään riskeistä vastaavat resurssirikkaat maat, vaikka monet niistä eivät – Collieria lainatakseni – kykene pyörittämään edes kyläpostitoimistoa.

Yhteiset pelisäännöt hyödyttäisivät myös länsimaita. Ne elättävät Collierin mukaan edelleen siirtomaa-aikaista fantasiaa raa’asta voimasta, jolla kykenevät taivuttamaan muun maailman haluamaansa asentoon.

Suuri luonnonvaratarina jatkuu ja sen parhaillaan rakentuva käänne taitaa kertoa Kiinan resurssiretkistä.

Resurssikirouksesta on tekstiä varten haastateltu myös professori Pertti Haaparantaa. Lähteinä on tekstissä mainittujen kirjojen lisäksi käytetty Morten Bøåsin ja Anne Hatløyn tutkimusta Living in a Material World Children and Youth in Alluvial Diamond Mining in Kono District, Sierra Leone.

Kehitys–Utveckling 3/2012